• Johanna Novák

Improvisaatio - uhka vai mahdollisuus?


Arvoisa lukija.

Lue tämä postaus loppuun, mikäli soveltavan improvisaation ja draaman käyttäminen ihmisten hyvinvoinnin parantamiseksi sekä kiusaamisen ja syrjäytymisen vähentämiseksi kiinnostaa myös sinua.

Nyt olisi hyvä hetki tutustua toisiimme ja verkostoitua :)

Hieman hoppua tähän aikaan vuodesta, sallinette hiljaisuuteni täällä!

Paljon onnea satavuotiaalle Suomelle ja sen väelle! Ja terveisiä Rovaniemeltä, jossa pyörähdin kuun vaihteessa Kasvatustieteen päivillä. Matkalla tapahtui kaikenlaista erikoista, mm. juna oli myöhässä radalle tulleen porotokan takia, saimme iloksemme paikallisen etelä-korelaisen oppaan esittelemään meille kansainvälistä Rovaniemeä ja tutustuin myös muihin erittäin mukaviin ihmisiin ympäri Suomen. Tuttavuuksia löytyi niin vuorovaikutustaitojen tutkimisen, seikkailukasvatuksen kuin improvisaatiotutkimuksen parista. Mielenkiintoista, niin mielenkiintoista! Kaikella niillä on yhteyksiä ihmisten parempaan kommunikointiin toistensa ja itsensä kanssa.

Pidin itse puheenvuoroni improvisaation vaikutuksista esiintymisjännitykseen vuorovaikutustaitojen tutkimusryhmässä. Yleisöä oli kivasti paikalla ja oli mukava huomata, että omat keinoni hallita esiintymiseen liittyvää jännitystä toimivat ja pystyin jopa kuuntelemaan kahta edeltävää esitystä ja tekemään niistä muistiinpanoja. Omani oli siis ryhmäni viimeinen, eli se paikka, joka ei jännittämisen kannalta ole parhain mahdollinen. Mutta selvisin tunnin odotusajasta huolimatta oikein hyvin.

Esitykseni herätti vilkasta keskustelua ja sain vastattavakseni kysymyksiä, jotka pistivät todella miettimään. Nostan tähän postaukseen yhden, jossa on mukana hyvin keskeinen pelko koko draaman käyttämisestä opetusmenetelmänä:

Miten toimia jos oppilas saa voimakkaan tunnereaktion draamaharjoitteesta?

Opettajat pelkäävät tälläisiä tilanteita jo etukäteen, ja se on yksi syy, miksi draamallisia menetelmiä ei osa opettajista uskalla käyttää ollenkaan. Ajatus pelottaa jo ennakkoon liikaa. Draamassa toimitaan kuitenkin luottamuksellisessa ja hyväksyvässä ilmapiirissä (draamasopimus!), jossa tunnereaktioidenkin on turvallista tulla, joten mikä se parempaa tunnetaitojen harjoittelua. Draamassa ja mielestäni erityisesti improvisaatiossa toiminta on hyvin positiivista ja leikillistä, joten vain harvoin kukaan saa sellaista tunnereaktiota, jota opettajan voisi olla hankala käsitellä. Tärkeää on, että kaikki tunteet, mitä harjoitteet herättävät, puretaan, kukaan ei poistu harjoituskerralta purkamatta fiiliksiään, eikä ota itseensä roolissa tehdyistä ja sanotuista asioista. Itse koen, että mikäli harjoitus on herättänyt oppilaassa voimakkaan tunnereaktion, sillä on ollut jotain vaikutusta. Se on saattanut purkaa jonkun vanhan muiston tai kokemuksen, joka pitikin saada purettua, ja opettaja on turvallinen aikuinen ottamaan sen reaktion vastaan. Se myös kertoo siitä, että oppilas on kokenut ryhmän turvalliseksi, jos on uskaltanut osoittaa tunteitaan.

Osana opetusta draamaharjoitteita tehdään aina jostain syystä, joten on tärkeää, että opettaja tuo esille, että harjoitteilla on joku tavoite eikä niitä tehdä vain leikkimisen ilosta, vaikka toisinaan sekin voi olla itse tarkoitus. Joissain harjoitteissa roolihahmoja valitessaan opettajan tulee toimia ryhmänsä tuntien sensitiivisesti, mutta koen, että improvisaatiossa yleisenä näkökulmana on, että kaikki kokeilevat kaikkea. Voidaan esimerkiksi harjoitella kohtausta, jossa on kiusaaja, kiusattu ja neutraalisti tilanteeseen suhtautuva, ja näiden kolmen roolihenkilön roolit kiertävät, jotta kaikki saavat kokeilla toimimista kaikissa rooleissa. Miten muuten sitä voikaan päästä kokeilemaan toisen asemaan asettumista, ellei kokeile sitä? Voidaan nimittäin pohtia, uskaltaako tosielämän kiusaaja kiusata muiden katsellessa, vaikka hänen roolihahmolleen annetaan siihen lupa. Sellaisessa tilanteessa kiusaajan todelliset kasvot kun voivat paljastua, mikä voisi parhaimmillaan vaikuttaa kiusaamisen loppumiseenkin. Draamaharjoitteissa on oikeasti todella vaikea feikata, niin ristiriitaiselta kun se kuulostaakin. Oma minä heijastuu roolinkin läpi aina, ja siihen perustuu draaman opetuksellinen käyttö esimerkiksi juuri tunnetaitojen harjoitteluun.

Mitkä ovat draamamenetelmiin liittyvät todelliset riskit?

Kun puhutaan draamasta (jota improvisaatiokin on) opetusmenetelmänä, olen monesti kuullut opettajaksi opiskelevien tai opettajana työskentelevän pohtivan niitä riskejä, mitä draamallisten menetelmien käytössä opetuksessa nähdään. Draaman hyötyjen sijaan ensin nähdään ne riskit ja tämän johdosta ne myös osaltaan estävät draamallisten harjoitusten käyttämisen opetuksessa ylipäätään. Mistä ihmeestä se johtuu? Ja mitä ovat ne riskit, joita niin kovin pelätään? Miksi draama tuntuu opettajista niin vaikealta? Jos haluat, kommentoi tekstini alle, olisi mielenkiintoista kuulla uusia näkökulmia aiheesta.

Kaikkiin draamallisiin opetusmenetelmiin liittyy opettajan tarve toimia suunnannäyttäjänä, heittäytyä mukaan, pistää itsensä likoon, ja onhan se haastavaa, eittämättä. Lisäksi se koetaan pelottavana, ettei draamaharjoitteen lopputulosta voi koskaan ennustaa täysin, kuten ei koskaan kun luovuus päästetään valloilleen. Mutta jos vastaus tiedetään jo valmiina, syntyykö sellaisessa prosessissa koskaan mitään uutta?

Mitä kamalaa harjoitteissa oikeastaan voi tapahtua?

Ehkä harjoite on herättänyt ajattelemaan asioita uudella tavalla ja opettajakin on oppinut itsestään, tai ehkä ratkaisuna on uusia innovaatioita, joita ei kukaan vielä tiennyt olevan! Ehkä lopputulos on vain järjettömän hauskaa yhdessä oloa ja mahtava ryhmähenki? Tai luokallinen varmempia esiintyjiä?

On syytä myös pohtia: kenen pelkoa draaman estämisellä todellisuudessa hallitaan, oppilaiden vai opettajan? Ja mitkä ovat todella ne suurimmat haasteet, jotka liittyvät draamallisten menetelmien käyttämiseen opetusmenetelmää? Opettajien on hyvä pohtia näitä kysymyksiä omalta kohdaltaan, mikäli huomaa empivänsä draamamenetelmien käyttöä. Silloin sillä hallitaan opettajan omaa pelkoa draamaharjoitteden käytöstä. On ymmärrettävää, että opettajat pelkäävät harjoitteiden käyttöä, kukapa ei pelkäisi tehdä uusia asioita, joista ei ole takeita, miten ne menevät. On helpompi tarttua oppikirjaan, jonka takaa löytyy valmiit vastaukset, ja samalla voi olla varmempi siitä, että osaa itsekin vastata opiskelijoiden kinkkisiin kysymyksiin. Myös opettajan omissa tunnetaidoissa voi olla parantamisen varaa ja hänelläkin voi olla suljettuna tunteita, joita hän ei uskalla päästää irti. Tottahan on, että jos ei itse tunnista kaikkia tunteitaan, ei voi tunnistaa niitä muissakaan ihmisissä, eikä välttämättä edes koe niiden tunnistamista tarpeellisena. Draamaharjoitteet voivat tuntua jopa teennäisiltä joistain, mikä voi kieliä empatiataitojen puutteesta. Opettajat ovat tietysti erilaisia, kaikki menetelmät ei tunnu kaikista luontaisilta. Jos kuitenkin karttaa viimeiseen asti avoimmuutta ja epävarmuutta, ja pitäytyy aina tutuissa ja turvallisissa opetusmenetelmissä, ei koskaan kehitykään. On pistettävä myös itsensä likoon.

Kenen pelkoa draaman estämisellä todellisuudessa hallitaan;

oppilaiden vai opettajan?

Itsenäisyyspäivän aattona kävimme aiheesta mielenkiintoisen keskustelun vuorovaikutusmuotoilija ja näyttelijä (TM) Simo Routarinteen kanssa, joka esitti tuon viimeksi mainitun kysymyksen. Simolla on vuosikymmenten kokemus improvisaatiomenetelmän kouluttamisesta myös lasten ja nuorten parissa, ja hänen kokemuksensa mukaan suurin haaste liittyy siihen, miten saada nuoret aktivoitua mukaan harjoitteeseen. Ja se on se kynnys mihin monen opettajan draamakokeilut voivat valitettavasti lopahtaa.

Tilanteen haastavuus ei johdu siitä, että improvisaatioharjoitteet olisivat jotenkin vaikeita, vaan se liittyy nuoruuteen kuuluvaan kasvuvaiheeseen, jossa sosiaaliset tilanteet jännittävät aiempaa paljon enemmän ja ryhmäpaine on aiempaa suurempi. Improvisaatio kuitenkin nimenomaan auttaisi sosiaaliseen jännitykseen, kunhan alun jännityksesta vaan pääsee yli ja uskaltaa osallistua. Jotkut oppilaat voivat kieltäytyä harjoitteista tai osallistua niihin omalla tavallaan vastoin opettajan ohjeita. Syynä on, että todellisen minän paljastaminen pelottavaa. Vastarinta ei välttämättä kuitenkaan jatku kauaa, jos työilmapiiri luodaan turvalliseksi ja opettaja ottaa itse hommansa tosissaan, heittäytyy mukaan ja hyväksyy oppilaidensa reaktiot, koko ryhmän turvallisuus tietysti huomioiden. Koen, että haasteet liittyvät erityisesti ryhmiin, jotka eivät ole tottuneet draamallisten menetelmien käyttämiseen. Tästä voinkin vetään yhden vastauksen opettajien pelkoon: totuttakaa oppilaanne draamaharjoituksiin, uskaltakaa kokeilla niitä. Ensimmäinen kerta voi olla haastavaa, jos työtapa ei ole tuttu, mutta uskokaa siihen, mitä teette. Se helpottaa jo väistämättä toisella kerralla. Pienet askeleet kantavat!

Opettajilla voi myös olla luulo, että jos heittäytyy leikkimään mukaan, menettää auktoriteettinsä. Itse kokisin sen olevan jopa täysin toisin päin: jos uskaltaa olla aito oma itsensä, leikkiä mukana ja näyttää myös joskus epäonnistuvansa ja pystyvänsä nauramaan itselleen, se on todellista vahvuutta.

Etukäteen monella opettajalla voi pelkona olla, että harjoitteiden kokeileminen ilman vankkaa kokemusta on kuin käveleminen heikoilla jäillä. On ymmärrettävää, että tälläinen pelko on: kukapa ei pelkäisi opettaa jotain, mistä ei itse niin varmaksi tiedä. Kun improvisaatiota pääsee kokeilemaan, improvisaation ohjaamiseen saa varmuutta joskus lyhyelläkin kurssilla. Sitten kun improvisaation ajatuksen sisäistää, uskaltaa avoimemmin kokeilla uusiakin harjoitteita, sillä improvisaation ajatus kantaa nimenomaan myös harjoitteiden ohjaamisessa sattuneiden epävarmuuksien läpi. Kaikki sallitaan juuri sellaisena kuin ovat, myös opettaja, ei hänen tarvitse tietää mitä harjoitteessa tapahtuu, virheitä ei käytännössä tapahdu, sillä kaikki on mahdollista. Harjoitteet elävät uusien ehdotusten mukaan miten kulloinkin halutaan, joten opettajan ei tarvitse tietää mitkä olivat pelin tarkat säännöt tai miten tilanne etenee, se menee miten menee ja se on täysin ok! Opettajan täytyy vain olla avoin joustamaan tilanteessa. Näkökulman muutos aiemmasta kirjaan perustuvasta opetustyylistä voi vaatia aikaa ja uudenlaisia kokemuksia, ja siksi toivon, että opettajaksi opiskelevat saavat mahdollisuuksia kehittää omia improvisointitaitojaan ja draamaosaamista, jotta he pääsevät peloistaan irti ja saavat rohkeutta kokeilla harjoitteita työssään. Improvisaatiossakin voi kehittyä aina vaan edelleen.

Juttelin myös vuorovaikutuskouluttajakollegani Markus Kaustellin kanssa aiheesta: miksi draama koetaan jotenkin ennakkoon niin pelottavana, ja tulimme tulokseen, että suomen kielessä draama-sanalla on kansan keskuudessa ikävä kaiku. No, onhan sillä. "Yhtä draamaa taas tänään töissä..." Draama liitetään myös puhtaasti vain teatteriin, vaikka sitä se ei koulukontekstissa juurikaan ole. Haluaisin päästää irti siitä käsityksestä, että puhuttaessa draamasta ajatellaan niitä joulunäytelmiä, joissa jokainen 80-90-luvulla koulunsa käynyt esiintyi, vaikka sitten luonneroolissa kuusena. Siitä ei paljon positiivista kokemusta käteen jäänyt, mutta muuta draamaa ei silloin edes ajateltu olevan, näytelmiä vain. Nykyään kuitenkin puhutaan enemmän juuri draamasta, eikä esim. ilmaisutaidosta, josta ennen puhuttiin. En tiedä onko sanavalinta oikea, jos ennakkoluulot draamaa kohtaan ovat suuremmat kuin mitä ne ehkä olivat ilmaisutaitoa kohtaan, mutta samaa asiaa, eri paketissa. Uudessa perusopetuksen opetussuunnitelmassa sana draama mainitaa yli 70 kertaa työmenetelmänä, mutta uusien opettajien koulutuksessa se ei silti vielä näy vastaavalla tavalla ja draamakasvatuksen osalta yliopistojen opintotarjonnassa on suuriakin eroja eri yliopistojen välillä. Tästä myös puhuimme Rovaniemellä esitykseni jälkeen eri yliopistojen edustajien kanssa. Muutokset ovat hitaita, mutta väistämättömiä. Haluan ainakin uskoa niin.

Myös improvisaatiolla on negatiivinen leima, mm. monet luokanopettajaopiskelijat ovat kirjoittaneet ennakkokäsityksenään, että "se on jotain kamalaa, mitä tehdään yksin" ja tämän ennakkokäsityksen voi allekirjoittaa varmasti moni muukin, kiitos tv-ohjelmien yksipuolisen kuvan improvisaatiosta. Olen markkinoinut improvisaatiota muunlaisena työkaluna, esimerkiksi esiintymisjännitykseen, kaikenlaisiin vuorovaikutustilanteisiin ja kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin, ja huomaan, että asenteet ovat onnekseni muuttumaassa. Mutta tarvitaan niitä positiivisia kokemuksia aiheesta, mahdollisuuksia päästä kokeilemaan ja huomaamaan, että pelot ennakkoon olivatkin turhia. Tarvitaan monia meitä, jotka tekevät tätä työtä. Jos olet kiinnostunut verkostoitumaan tämän aiheen tiimoilta, laita minulle viestiä. Tässä on herännyt ajatuksia facebook-ryhmän perustamisesta jopa uuden yhdistyksen perustamiseen, joten anna kuulua itsestäsi! Tiedän, että improvisaatiota ja draamamenetelmiä käytetään ympäri Suomen kouluissa, nuorisotoiminnassa ja monenlaisissa yhdistyksissä lasten ja nuorten hyvinvoinnin parantamiseen eli tätä arvokasta työtä tehdään jo.

Emme vain vielä tiedä toisistamme, joten verkostoidutaanko? :)

Olen kiinnostunut aloittamaan rakentamaan verkostoa tämän aiheen tiimoilta ja olen sitä työtä jo aloittanut käytännössä. Toteutusmuoto hakee paikkaansa, mutta nyt etsitään niitä kentän toimijoita, joita kiinnostaa tehdä aiheen parissa yhteistyötä, jakaa kokemuksia ja toimia asiantuntijana.

Jos kiinnostuit, laita viestiä: johanna.m.novak (a) gmail.com. Kuullaan!

#soveltavaimprovisaatio #kiusaaminen #tutkimus #tunnetaidot #opettaminen #draamapedagogiikka #draamakasvatus #syrjäytyminen

  • White Facebook Icon
  • White LinkedIn Icon
  • Tmi Johanna Novák

Puh. +358-50-361 2147

© 2020 Johanna Novák

 

johanna.m.novak (a) gmail.com

Tmi Johanna Novák

Y-tunnus 2879326-8

Satamakatu 14, 2. krs, Turku