Ennen etäkouluaikaa ehdin työskennellä kiusaamisen ehkäisevässä työssä improvisaation elementtejä hyödyntäen sekä oppilaiden, vanhempien, koulun henkilökunnan ja KiVa Koulujen kouluttajien kanssa ympäri Euroopan. Kaikista näistä kertyi taas kokemusta, miksi draama toimii kiusaamisen vastaisessa työssä ja toisaalta, mitä haasteita siihen liittyy.
Oppilaiden kanssa työskentelin draamakasvattajan roolissa kolmessa yläkoulussa yhdessä teatteri-ilmaisuohjaajaopiskelijan kanssa osana Turun kaupungin rahoittamaa ja Turun Ammattikorkeakoulun Taideakatemianhallinnoimaa pilottia Draamakasvattaja kiusaamisen ehkäisyssä. Hankkeen toinen osa siirtyi pidettäväksi syksyllä. Vanhempia ja alakoulujen henkilökuntaa tapasin, kun kävin pitämässä vanhempainillan kiusaamiseen liittyen, jossa hyödynsin tieteellistä tietoa kiusaamisestä sekä draamallisia elementtejä ja toiminnallisia harjoitteita niin vanhemmille kuin kahden koulun henkilökunnalle. Lisäksi koulutin KiVa Koulu -kouluttajia Euroopasta, joiden viikon mittaiseen Train The Trainer -koulutukseen kuuluu tiiviimmin nykyään myös improvisaatioharjoitteet, mikä on mahtavaa! Tässä blogitekstissä on kootusti tietoa kaikista noista kolmesta kokemuksesta sekä loppuun tiivistin pilotin tästä vaiheesta syntyneitä ajatuksiani kiusaamisen ehkäisevästä työstä draaman keinoin.
Kuva: Ramona Pulli / KiVa Koulu, Turun yliopisto
Train The Trainer -koulutus
KiVa Trainereitä oli tullut paikalle parikymmentä Euroopasta. Koulutuksessa olevilla on korkea motivaatio harjoitella kiusaamiseen liittyviä harjoitteita käytännössä, koska kaikki on useimmalle uutta. Muutenkin opettajat ovat kyllä pääsääntöisesti niin heittäytyvää sakkia, että heidän kanssaan työskentely on todella mukavaa ja energistä! Opettajien kehitysideana voisin kuitenkin nostaa sen, että monesti haluamme puhua ja vaikuttaa muihin paljon. Taito aidosti kuunnella voi olla välillä hukassa, kun odotamme jotain tiettyä vastausta oppilailta. Emme tällöin kuule niitä "vääriä" vastauksia uusina mahdollisuuksina ajatella asiasta, vaan tyrmäämme ne, koska odotimme jotain muuta. Lisäksi meillä on tarve kontrolloida tilannetta, sillä vapaalle heittäytyminen kuulostaa raskaammalta - mutta onko se sitä? Kun luovunne paineesta olla jotain, saamme todella ottaa rennosti. Tästä heräsi mielenkiintoista keskustelua opettajien kanssa. Onko meille opettajille todella ok, että moka on lahja? Annammeko itsellemme opettajana tai vanhempana luvan joskus mokata?
Palaute koulutuksesta oli tosi hyvää; improvisaatioharjoitteiden koettiin antaneen koulutuspäivään energiaa ja yhdisti ryhmää sopivasti juuri alkukurssista, ja kurssilaiset tutustuivat toisiinsa paremmin harjoitteiden ansiosta. Käytännön harjoitteet herättivät keskustelua ja ajatuksia niin oman kulttuurin, koulun kuin henkilön omista käytänteistä; miten minä toimin vuorovaikutuksessa oppilaiden tai aikuisten kanssa? Miten muuten minä voisin toimia? TTT-koulutus on mahtava myös minulle kouluttajana, sillä siellä kuulee mielenkiintoisella tavalla eri maiden koulutusjärjestelmistä ja heidän kouluarjestaan. Toiset koulut ovat hyvin hierarkisia, kun toisissa vastaava draamallinen toiminta on jo osa arkea, kuten meillä. Pääasiassa kuitenkin, improvisaation koettiin olevan uudenlaista, mutta virkistävää toimintaa kouluyhteisöön, joka sopii niin lapsille kuin aikuisille! Kiitos Turun yliopiston Koulutusviennin kollegat taas tästä mukavasta kokemuksesta, syksyllä uudelleen! :)
Vanhempainilta: Kiusaamisen vastainen työ koulussa ja kotona -työpaja
Kahden alakoulun yhteisessä vanhempainillassa oli osallisena molempien koulujen henkilökunta sekä reilut kymmenkunta vanhempaa. Vaikka kyseessä olivat pienet koulut ja arjessa paljon kaikkea muutakin, vanhempia olisi voinut olla paikalla enemmänkin, sillä tämän teemainen vanhempainilta toteutettiin heidän toiveestaan. Siitäkin huolimatta, että tilaisuudessa oli enemmän henkilökuntaa, oli se kuulemma kuten tyky-päivä heille. Harvoin henkilökuntakaan pääsee samaan pöytään ihan kaikki ja vieläpä nauramaan keskenään. Pidin alkuun tiiviin luento-osuuden, johon sisältyi myös keskustelua, ja jonka päätin mielikuvaharjoitteeseen, joka avasi monen ajatuksia meidän aikuisten reagoinneista lapsiin. On hyvä tiedostaa, että pystymme valitsemaan tunteemme - ihan oikeasti. Reagoimme tilanteeseen valitsemallamme tunteella riippuen siitä, mitä tiedämme tilanteesta. Jos saamme tietää, että omaa lastamme on kiusattu, puolustaja meissä herää, mutta jos saamme tietää, että lapsemme teki ensin jotain kamalaa jollekin muulle, tunnemme myötähäpeää ja herkästi alamme syyllistämään itseämme vanhempana. Harjoite herätti miettimään, että teemme monesti liian nopeita tulkintoja vain omaan tunteeseen perustuen, vaikka tunteemme voi kertoa omista vielä tukahdutetuista haavoistamme. Alamme itseasiassa lopulta puolustamaan sitä osaa itsestämme, jota joskus aiemmin on kiusattu. Tulkintojen sijaan voisi ensin hyvä oikeasti kuunnella, mitä lapsellamme on sanottavana, jotta luottamuksellinen puheyhteys lapseen säilyy ristiriidoista huolimatta. Tämän keskustelun jälkeen oli hyvä siirtyä tekemään lisää toiminnallisia improvisaatioharjoitteita, jotka saivat hymyn huulille ja ihmiset yllättymään omista ja muiden reagoinneista eri vuorovaikutustilanteissa. Tilaisuus oli todella lämmin, iloa täynnä. Kiitos kouluille illasta ja kutsusta tulla paikalle!
Tässä kaksi palautetta luennosta ja käytännönosuudesta
Tärkeä aihe ja paljon asiaa ! Asiaa pohdittu monelta kannalta eikä vain syytetä ja osoiteta sormella. Käydään diat läpi myös lasten kanssa ja keskustellaan asiasta.
Kiitos dioista! Mielestäni ilta oli tosi onnistunut. Harmittaa, ettei useampia vanhempia ollut mukana. Diat ja alustus olivat selkeät ja havainnolliset. Mielikuvaharjoitus (se, missä joku kuvaa kiusaamista kännykällä) oli silmiä avaava. Keskustelulle olisi diojen yhteydessä suonut enemmänkin aikaa. Harjoitukset alaluokassa olivat tosi hyviä: samalla, kun asia nauratti ihan hulluna, tuli oikeasti mietittyä sitä, teilaanko itse kaikki ehdotukset vai innostunko ja lähden mukaan. Otin harjoituksia heti seuraavana päivänä luokan kanssa käyttöön, Oikein onnistunut ilta! Kiitos Johannalle ja teille, jotka järjestitte sen meille!
Ilta oli tiivis ja hieman venyneeseen 1,5 tuntiin mahtui todellakin paljon asiaa niin vanhemmille, henkilökunnalle kuin oppilaillekin, tutkimustietoa, keskustelua ja käytäntöä ihan harjoitteina. Kiusaaminen on aiheena sellainen, että siitä voisi puhua useammankin tunnin!
Draamakasvattajana kiusaamisen ehkäisyssä 7-luokille
Turun kaupungin pilotissa Draamakasvattaja kiusaamisen ehkäisyssä yläkouluista mukana oli kolme luokkaa, joista pääsimme teatteri-ilmaisuohjaajaopiskelijan kanssa käytännössä tutustumaan kahteen, ennen kuin hanke jouduttiin keskeyttämään. Oli hienoa, että meillä oli tilassa kolmet aikuisen silmäparit mukana toiminnassa, jolloin sitä pystyi myös havainnoimaan paremmin, ja auttamaan harjoitteiden toteuttamisessa ja oppilaiden innostamisessa. Pilotin tavoitteena oli parantaa pilottiin valittujen 7-luokkien ilmapiiriä toiminnallisten draamaharjoitteiden avulla, ja pilottiin oli valittu erityisesti sellaisia luokkia, joissa oli haasteita ryhmäilmapiirissä. Ne kaksi luokkaa, joissa pääsimme käymään, olivat kuin toistensa vastakohdat, mutta kummassakin esiintyi kiusaamista.
Ensimmäisessä ryhmässä, johon pääsimme tutustumaan, tilanne ei enää muistuttanut ennaltaehkäisyä, vaan kiusaamisen kulttuuri oli luokassa todella syvällä. Luokan oppilaat olivat keskimäärin jotenkin vakavia ja passiivisia. Yhtä luokkalaisista jätettiin systemaattisesti ulkopuolelle kaikkien oppilaiden toimesta, ja silmien pyörittely oli näkyvää. Yksi oppilas oli hyvin dominoiva ja äänekäs, ja suhtautui harjoitteisiin loppuun asti negatiivisesti. Hän haastoi hänelle asetettuja rajoja ja ryhmänohjaaja oli tehnyt valtavasti työtä päästäkseen tähän tilanteeseen, joka oli vähän parempi hänen osaltaan kuin syksyllä. Mutta samalla muu luokka oli hiljentynyt, ja opettajat kertoivat huolissaan, etteivät oppilaat tällä luokalla enää uskalla vastailla heidän tunneillaan. Yksi opettaja koki tilanteen parempana kuin muut opettajat, ja hän olikin selvästi opettaja, jota oppilaat kunnioittivat. Hän myös toi paljon positiivista energiaa luokkaan, ja hänen tunnillaan oppilaat lähtivät harjoitteisiinkin parhaiten mukaan. Yhden oppilaan negatiivinen asenne kuitenkin tuli läpi hänenkin tunneillaan ja tarttui myös muihin, mikä pisti meidät toden teolla töihin. Hän ei osoittanut nauttivansa mistään harjoitteesta, ja vaikka hänen tarvinnut osallistua harjoitteisiin, hän saattoi jatkaa ryhmän häiritsemistä muualta luokasta tai luokan ulkopuolelta, huomion toivossa. Lisäksi luokassa aisti vahvan ristiriidan ylipäätään tyttöjen ja poikien välillä, joten luokka oli hyvin jakautunut, eivätkä oppilaat halunneet tehdä töitä kaikkien kanssa ja he toivat sen hyvin selvästi esille. Ryhmää oli vaikea saada työskentelemään yhdessä tai jakautumaan uudenlaisiin pareihin tai ryhmiin. Tämä tuli esille myös harjoitteissa, joissa vain piti mielessä valita sellainen oppilas, jota et luokassa vielä tunne, mutta harjoite ei vaatinut minkäänlaista kontaktia tuohon ihmiseen; silti ryhmäläiset valitsivat samat tutut oppilaat mielessään. Jokaisella oli pelko pinnassa, joten he selvästi halusivat työskennellä vain tiettyjen turvallisten kavereidensa kanssa.
Kiusaamisen kulttuuri näkyi lähes jokaisen oppilaan käyttäytymisessä, paitsi yhden oppilaan, joka uskalsi olla erilainen, silläkin uhalla, että hänet jätettiin yksin. Hän toi esille kiinnostustaan draamaan ja hän kantoi vastuuta harjoitteissa, missä odotettiin toimintaa koko ryhmän eteen. Kaikenkaikkiaan, tässä ryhmässä kukaan ei uskaltanut kunnolla edes hymyillä. Ryhmässä ei tuntunut turvalliselta olla oma itsensä, ei oikein edes opettajana, minkä takia harjoitteiden teko oli tahmeaa kaikille meille ja onnistui vain osittain. Kuulimme, että eräs opettaja oli syksyllä todennut, etteivät draamaharjoitteet toimi tämän ryhmän kanssa, ja ymmärsimme mikä oli saanut hänet tuohon johtopäätökseen. Käytimme turvan rakentamiseen aikaa, mutta työstä näkyi vain pilkahduksia, joten sitä olisi pitänyt jatkaa päivittäin ihan jokaisella ryhmän tunnilla. Kokonaisuudessaan oli selvää, että ryhmäläiset eivät halunneet viettää toistensa kanssa yhtään enempää aikaa kuin oli pakko, sillä heti kun kello soi, lähes jokainen oli juoksemassa luokasta ulos. Spontaania keskustelua muiden kanssa tai yhteistyötä luokan siivoamisesta ei syntynyt eikä yhteenkuuluvuuden tunnetta ollut. Luokassa vallitsi pelon ja puolustuksen ilmapiiri, jota koronan uhka pahensi. Pieniä ilon hetkiä kuitenkin jäi mieleen, joidenkin oppilaiden yllättävän syvällisestä katseesta tai positiivisesta kahdenkeskisestä vuorovaikutuksesta, joten oli kuitenkin haikea, että kurssi keskeytyi. Sinnikäs työmme jäi kesken.
Toinen luokka taas oli energiaa täynnä ja hyvin eläväinen. Luokka oli iso, mutta ryhmän kanssa toiminta oli helppoa sen jälkeen kun pelisäännöt esimerkiksi siitä, että opettajan puhuessa muut ovat hiljaa ja harjoitteet loppuvat kellon ääneen, minkä jälkeen piti kuunnella seuraavia ohjeita. Kärsivällisyyttä kyllä vaadittiin, mutta tuntui samalla hyvältä, että oppilaista lähti ääntä ja tunteita! Oppilaat olivat edelleen lapsia, jotka halusivat leikkiä, ja toimintaan pääsi helposti mukaan heidän kanssaan jo ensimmäisestä kerrasta lähtien. He uskalsivat nauraa ääneen ja sanoa mielipiteitään, vaikka tässäkin luokassa oli myös negatiivisen asenteen omaava oppilas, mutta joka silti lähti harjoitteisiin mukaan ja näytti nauttivan niistä. Kun pelisäännöt olivat selvät, oli hienoa nähdä ryhmäläisten odottavan tehtäviä, koska he tiesivät pääsevänsä niissä ilmaisemaan itseään muuten kuin perinteisessä opetuksessa. Luottamus siihen, että opettaja antaa heille myös vapauksia, jos kunnioitus oli molemmin puoleista, helpotti yhteistyötä valtavasti. Näiden oppilaiden kanssa oli myös silminnähtävää se, että he tulivat juttelemaan minulle myös tauoilla. Huomasin viettäväni välitunnin poikaporukan seisoessa ympärilläni ja kysellessäni minusta, ja minä tietysti myös heistä. Vaikka olin tuntematon aikuinen, he halusivat olla seurassani, koska minulla oli aikaa antaa sitä. Koin luottamusta itseeni ja turvallisuuden tunnetta koko ryhmän kesken, eikä tunneilla näkynyt kiusaamista. Ryhmässä oli eräs oppilas, jolla oli erityisiä tarpeita, jota siksi syrjittiin. Hän ei aina tunnistanut omia vuorovaikutustapojaan muiden kanssa, mutta hän oli hyvin aktiivinen kehittämään vuorovaikutustaitojaan ja innostui harjoitteista todella paljon. Kolmen kerran jaksomme aikana häntä syrjittiin kerran todella paljon, mutta toinen oppilas ryhmästä sai sen loppumaan, koska hän oli asettunut tukemaan syrjittyä. Oli uskomattoman hienoa kuulla, että joku oli noin rohkea ja koin, että ryhmän henki tiivistyi paremmaksi vain tuon kolmen kerran aikana. Erityisesti viimeinen tunti jäi mieleen iloisena ja lämpimänä, vaikka koronauhka oli ilmassa, se ei haitannut yhteistyötä ollenkaan, vaan ehkä jopa toi meitä lähemmäs toisiaan. Luokassa kuului naurua ja harjoitteisiin lähdettiin innostuneesti mukaan, vaikka toisilta peruuntui köksän tunti ja toisilta fysiikan, se ei haitannut. Luokkatilaa jäätiin myös aktiivisemmin siivoamaan tunnin päätteeksi eikä samanlaista kiirettä välitunnille ollut. Jonkinlainen pilkahdus ryhmän yhteenkuuluvuuden tunteesta jäi päällimmäiseksi tunteeksi, kun lähdin luokasta viimeisen kerran.
Kokemus oli siis hyvin mielenkiintoinen kaiken kaikkiaan, ja onnistui tehtävässään ainakin joiltain osin, vaikka pilotti jäikin kesken. Uskon, että molemmissa kouluissa ilmapiiri ja turvallisuus nousivat esille vähintään yleisenä teemana ja myös yksilön, niin opettajan kuin oppilaan, vaikutusmahdollisuudet ryhmän ilmapiirin parantamisessa. Hyvä ryhmäilmapiiri kun ei synny itsestään vain koska ryhmä ihmisiä työskentelee samassa tilassa. Jokainen meistä vaikuttaa ryhmän ilmapiiriin, sillä tuomme aina mukanamme omat tunnetilamme ja asenteemme vuorovaikutustilanteisiin, ja voimme ne valita. Kiitos Turun kaupungille ja Turun Ammattikorkeakoulun Taideakatemian väelle tästä mahdollisuudesta päästä käytännön töihin yläkouluikäisten kanssa! Kiitos yläkoulujen henkilökunnalle ja harjoittelijoille yhteisestä taipaleesta, joka päättyi hieman ennakoitua lyhyempään. On kuitenkin mukava jatkaa tästä vielä syksyllä. Koulut: teette hurjan hyvää työtä kiusaamisen ehkäisevässä työssä! <3 Halusin kuitenkin listata joitain yksittäisiä asioita, jotka nyt tätä kirjoittaessa nousi mieleen, huomioiksi ja vinkeiksi muille samassa tilanteessa oleville, mitä huomioida kiusaamisen ennaltaehkäisevässä työssä niin opettajana kuin koulun päättäjänä:
1. Kun aloitat uuden ryhmän kanssa, luo aina ensimmäisenä turvallisuuden ja luottamuksen tunne sinun ja oppilaiden välille, ennen mitään muuta! Tähän tulisi käyttää yläkoulussakin paljon enemmän aikaa, ei vain ensimmäisenä koulupäivänä, jolloin oppilaille tulee kerta heitolla paljon muitakin muutoksia - ei silloin voi edes oppia ryhmäläisten nimiä. Olisi tärkeää nähdä ryhmäilmapiirin merkitys oppimiskyvyille; jos ilmapiiri on huono, oppimiskykykin heikkenee, jolloin aineopetuksen teho laskee. Turvallisen ilmapiirin luomista ei siis kannata ohittaa; siitä hyötyy luokkayhteisössä jokainen. Turvan tunne tulee luoda jokaisen opettajan tunnilla, sillä muuten luokka käyttäytyy eri tavalla eri aikuisen seurassa. Siksi opettajan asenteella on hirvittävästi merkitystä siinä, miten lapset tunnilla toimivat - halusimme nähdä sen tai emme. Turvallisuuden tunteen luominen voi olla hyvinkin yksinkertaista, kun siihen käyttää aikaa. Tärkeää on tuntea kenen kanssa työskentelee, nähdä, kuulla ja antaa tilaa kaikille, olla sellainen kuin on. Vapaamuotoinen kuulumisten kysely voisi olla pysyvä osa tuntia - tapa, johon kaikki tottuvat jos se ryhmään luodaan. Opettaja; kerro myös omista kuulumisistasi, uskalla olla oppilaiden kanssa oma itsesi!
2. Yksi oppilas voi vaikuttaa koko ryhmään yksinään ja viedä muita mukanaan. Hänen tukemisensa on tärkeää, mutta voi joskus viedä runsaasti yksittäisen opettajan voimavaroja. Siksi opettaja tarvitsee tukea, sillä muuta ryhmää ei saa unohtaa missään tapauksessa. Joskus voi olla hyvä panostaa juuri niihin muihin, sillä muiden yhteenkuuluvuuden tunne on olennainen siinä, etteivät he jakaannu yhden oppilaan takia eri leireihin, vaan tukevat toisiaan ja nostavat tämän yhdenkin mukaan. Lisäksi on hyvä antaa oppilaille mahdollisuuksia tutustua jokaiseen ryhmässä ja löytää jotain yhteistä, aina. Yhteiset asiat yhdistävät ja sellaista ihmistä on helpompi lähestyä joka tuntuu edes vähän tutulta. Mahdollisten hierarkioiden purkuun kannattaa käyttää aikaa, ennen kuin ne ehtivät vahvistua ja muuttua ääneen sanomattomiksi normeiksi. Pienryhmien sekoittaminen on aina hyödyllistä, vaikka kuinka siihen turvalliseen ystävään olisi "helpompi nojata" ja se "tuntematon" oppilas tuntuu jotenkin oudolta tai pelottavalta. Kaikki uusi ja erilainen tuntuu aluksi oudolta, mutta kun se uusi asia tai henkilö tulee tutuksi, se tuntuu yhtä luonnolliselta kuin muut tutut asiat tai henkilöt. Tutustumiseen vaan tulee käyttää aikaa.
3. Yläkoululainenkin on vielä lapsi. Vaikka kummassakin pilottiryhmässä tapahtui kiusaamista, merkittävä ero näiden ryhmien välillä oli siinä, miten oppilaat ylipäätään käyttäytyivät toistensa kanssa. Toisessa lapset eivät uskaltaneet nauraa tai heittäytyä, vaan leikkimistä pidettiin yleisen puhumattoman normin mukaan nolona, vaikka pinnan alla olevaa kiinnostustakin oli nähtävissä. Oppilaat olivat vakavia eivätkä uskaltaneet osoittaa tunteitaan juuri suuntaan tai toiseenkaan. He olivat passiivisia ja haluttomia antamaan äänensä kuulua. Toinen luokka taas oli hyvinkin äänekäs, ja siellä puhe, nauru, liike ja koko toiminta nojautui yhteen yhteiseen nauruun, jollaista oli ihana kuulla. Se ei tarkoita sitä, että luokasta olisi kuulunut vain iloa ja naurua - ei ollenkaan, vaan juuri sitä, että kaikille tunteille on sijaa. Ilmapiiri oli turvallinen olla sellainen kuin on. Tällöin myös ikävien tilanteiden selvittäminen on helpompaa, kun asioista ylipäätään uskalletaan puhua. Mitä siitä jos tunteet joskus leiskuvat, on aina parempi, että tunteet ilmaistaan ääneen, kuin jätetään sisälle. Vakavuus on merkki jostain pelottavasta ja hiljaisuus siitä, että ei uskalleta sanoa ääneen sitä mitä haluaisi, mutta pinnan alla kuitenkin kytee. Joskus on hyvä antaa teini-ikäisille myös lupa olla iloinen; ei tarvitse olla niin vakava, vaikka sosiaalinen ympäristö sellainen voisi ollakin eikä aikuisuus tarkoita vakavuutta - ehei! Uskaltakaa siis iloita yhdessä, opettajat ja oppilaat! Huomatkaa kuitenkin ero: yhdessä nauraminen voimaannuttaa, kun taas yhdelle oppilaalle nauraminen kuluttaa lopulta kaikkien voimia.
4. Koulun yleisellä ilmapiirillä on varmasti merkitystä jokaiseen oppilaaseen. Pilotin kouluista toinen oli pelkästään yläkoulu, toinen sellainen missä oli myös alakoulu, päiväkoti, nuorisotila ja kirjastokin samassa rakennuksessa. Eli yhteisöllisyys ja erilaiset ja eri-ikäiset ihmiset tulivat siellä siis paremmin tutuiksi, ja koimme, että myös se tila, se koulu, koettiin eri tavalla turvalliseksi, vietettiinhän siellä myös vapaa-aikaa eri tavalla kuin pelkässä yläkoulurakennuksessa. Kun kuulet naurua ja iloa ympäriltä, se tarttuu, oli se sitten itseäsi pienempi ta isompi, tai sijaitsi ihan eri puolella taloa. Tunnetila tarttuu kaikkiin eikä se katso fyysisiä rakenteita. Ja lapset ovat herkempiä tunnetiloille kuin tiedämmekään. Rakennusteknikset asiat ovat tietysti sellaisia, jolle koulussa työskentelevät eivät voi mitään, mutta muuten koulun yleinen ilmapiiri, yhteisöllisyys ja käytävillä kuuluva ilo tarttuvat, kuten myös vakavahenkinen puurtaminen tai hiljaisuuden kulttuuri, jollaista me aikuiset herkästi edelleen viljelemme.
5. Luokkatilalla oli suuresti merkitystä harjoitteisiin. Väljemmät tilat, kuten liikuntasali, toimi opetukseen parhaiten. Pienemmässä luokkatilassa tunsimme, miten pelko tiivistyy, kun kenelläkään ei ole mahdollisuutta purkaa ahdistustaan edes kunnolla liikkummalla, koska sille ei yksinkertaisesti ole tilaa. Väljemmät tilat liikkua antoivat enemmän mahdollisuuksia tehdä harjoitteita ja kaikille tilaa hengittää - ihan kirjaimellisesti, sillä ahdistus ja pelko kaventavat hengitystämme, hengitämme peloissamme pinnallisesti ja kurkkuakin voi tällöin ahdistaa. Toisen luokan kanssa teimme harjoitteet todella pienissä luokkatiloissa, mutta koska energia oli positiivista, se täytti tilan niinkin. Silti suurempi tila toimisi varmasti paremmin sillä tilat rajoittivat käytännön harjoitteiden tekoa ihan käytännössä. Toinen koulurakennus oli uusi, joten siitä heräsi kysymys päättäjille: mihin uudet entistäkin pienemmät luokkatilat ovat suunniteltu? Eivät ainakaan oppimiseen. Niiden koolla on suoria vaikutuksia ihmisten mielialaan, terveyteen ja oppimisvalmiuteen. Luovuus vaatii väljyyttä ja jokainen ihminen tarvitsee omaa tilaa omalle energialleen. Erityisesti herkät ja empaattiset ihmiset tutkitusti ottavat toisten tunnetiloja ja siten energiaa itselleen, kuormittuvat ja ahdistuvat niistä. Onni on, että herkät ihmiset myös innostuvat helposti muiden ilosta, joten yhdessä koettu ilo voi parhaimmillaan olla heille erityisen voimauttava kokemus. Tämä olisi tietysti tavoite ihan jokaisen oppilaan kohdalla.
6. Jos ryhmässä on paljon haasteita, opettaja - älä jää yksin! On helpompaa myös tunnistaa ongelmat, kun silmäpareja on enemmän, ja puuttua niihin ajoissa. Opettajan oma hyvinvointi on todella tärkeää, jotta hän jaksaa tukea ihan jokaista siinä ryhmässä. Tehkää opettajat yhteistyötä, vaikka yläkoulun arjessa kaikki ylimääräinen tuntuu ylimääräiseltä. Sitä yhteiseen ilmapiiriin panostaminen ei kuitenkaan ole. On myös hyvä tiedostaa, että ryhmien sekoittaminen luokkatasollakin on vaihtoehto, jos tilanne kärjistyy ja kuormittaa liikaa kaikkia.
Lopuksi eräs huomio. Koulut alkoivat tällä viikolla, ja Kiva Koulun teettämän etäopetusajan kyselyn mukaan kotona tapahtunut opetus vähensi merkittävästi monen koululaisen kiusaamiskokemuksia. 42 % koululaisista (lähes 50 000 1-9 -luokkalaisen oppilaan otanta) sanoi, että etäopetuksen aikana hyvää oli se, että tapahtui vähemmän kiusaamista. Se on tietysti jollain tapaa hienoa, mutta on samalla surullista, että se, että emme kohtaa, on itseasiassa hyvinkin tehokas väline kiusaamisen ehkäisyssä, jos muita keinoja ei ole. Se ei pidemmällä tähtäimellä ole kestävä ratkaisu, sillä pääosin elämässämme olemme ja tulemme olemaan jatkuvassa vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa, missä vain elämmekin. Siksi on parempi panostaa vuorovaikutustaitoihin ja positiivisiin kohtaamisiin, yhteiseen iloon ja turvallisuuden tunteeseen. Kun tuntee olevansa osa ryhmää, on se äärimmäisen voimauttava kokemus. Tulla nähdyksi ja kuulluksi omana itsensään on myös taito, jota voi harjoitella <3
On mahtavaa, että vuorovaikutustaitojen kehittämiseen on alettu panostamaan entistä enemmän ja toiminnallisten kokemuksellisten harjoitteiden valtava potentiaali vuorovaikutustaitojen harjoittelussa on otettu todesta. Tästä on hyvä jatkaa syksyllä! Alla vielä oppilaiden taidonnäytteitä viiva kerrallaan piirtämisestä ja teoksen nimeämisestä parin kanssa kirjain kerrallaan. <3
Kuva: Johanna Novák