Se, mihin kasvoissa kiinnitämme huomiota, on useimmiten silmät. Se on luonnollista, haluamme nähdä sen kenelle puhumme. Mutta miksi emme myöskään aina uskalla katsoa silmiin? Mistä se kertoo?
Silmät ovat sielun peili, sanotaan. Katse ei valehtele. Siksi se voi olla armoton tai tuntua sellaiselta. Mutta mitä pelättävää meillä on, jos olemme rehellisiä ja avoimia muille?
Rehellinen katsekontakti voi kertoa luottamuksesta ja itsevarmuudesta. Pälyilevä katse taas voi kertoa epärehellisyydestä. Epävarmasti tai nöyrästi toista katsovankin silmistä voi sen lukea. Toisaalta jokainen varmaan on joskus saanut kokea myös arvostelevan katseen, sellaisen, josta haluaisi vain paeta. Mutta onko meillä oikeasti syytä paeta arvostelevaa katsetta? Voisin kuvitella, että arvostelevan katseen takana olevalla henkilölläkin on jotain suojeltavaa. Katseen välttelyssä on taustalla myös jotain kulttuurista, jotain hyvin suomalaista, kuten tarvetta piiloutua ja vähätellä itseä. Miksi, oi miksi?, kysyn. Ehkä tästä kulttuurisesta tavasta olisi syytä päästä eroon, se ei kohteliasta edes meitä itseämme kohtaan.
Monille, jotka jännittävät sosiaalisia tilanteita, katsekontaktin ottaminen ja pitäminen vieraisiin ihmisiin voisi tuntua rankalta harjoitukselta. Katsoa nyt toista, se voi tuntua jopa vaivaannuttavalta. Katsekontaktia ja sen ottamista voi kuitenkin harjoitella. Improvisaatioharjoituksissa tärkeää on ryhmän keskeinen luottamus, joten turvallisessa ilmapiirissä on hyvä harjoitella myös katsekontaktin ottamista. Voin sanoa, jo ajatuksena kahden minuutin yhtäjaksoinen toisen silmiin katsominen ja antautuminen toisen katseelle tuntui minustakin ennakolta aika ahdistavalta. Ensimmäisellä kerralla tunne myös oli ahdistus, kunnes olo pikkuhiljaa alkoi rentoutumaan. Kun tajusin, että tämä katse ei ole arvosteleva, vaan se on yhtä paljas kuin omani, minun oli turha pelätä. Sen kyllä tosin huomasin, että kahden minuutin aikana katse lasittuu ja ajatus alkaa harhailla, ellei oikeasti keskity siihen toiseen henkilöön, ja niihin silmiin, mitä katsoo. Pitää uskaltaa keskittyä juuri häneen eikä pakoilla harhailevien ajatusten taakse, se oli hyvä havaita.
Toisella kerralla harjoite tuntui jo astetta helpommalta, koska aiempi kokemus oli ollut positiivinen. Tällä kertaa ihminen oli uusi, silmät erilaiset ja harjoitteessa mentiin vielä syvemmälle toistemme nähtäväksi. Harjoitteen aikana meidän oli myös tarkoitus kommentoida asioita toisistamme, ensimmäisellä kerralla ihan itsestäänselviä, kuten sinulla on nenä tai sinulla on vaaleat hiukset. Toisella kierroksella tarkoitus oli tehdä havaintoja toiminnoista, kuten sinä räpäytit silmiäsi tai sinä hymyilit. Kolmannella kerralla meidän piti tehdä johtopäätöksiä toistemme tekemisistä, samalla koko ajan vain katsoen toisiamme silmiin: "sinä hymyilit, koska olet iloinen", tai "liikutit kättäsi, koska olet vähän hermostunut". Näihin kommentteihin toinen, siis hän, josta huomio tehtiin, sai vastata joko "minä hymyilin, koska olen iloinen" jos oli samaa mieltä, tai sitten "mä en liikuttanut kättäni, enkä ole hermostunut" jos oli eri mieltä. Viimeisellä kierroksella tehtiin tulkintoja toisen tunnetilasta tai -reaktioista sillä hetkellä, kuten "sinä olet onnellinen" tai "sinä olet väsynyt". Parini luki silmistäni ja ilmeestäni, että minä vaikutun todella helposti toisen ihmisen tunteesta, koska kun hän hymyili, minäkin välittömästi hymyilin, tai kun hän rentoutui, minäkin rentouduin. Tämä oli hieno ja täysin oikeaan osuva tulkinta minusta, olen hyvin tunneherkkä aistimaan ja peilaamaan muiden tunteita. Tajusin, että tämä harjoite teki todella hyvää itsetunnolle. Koko pitkän harjoituksen ajan, eli ehkä noin 15 minuuttia me vain katsoimme toisiamme silmiin. Mutta me emme tuijottaneet vaan me uppouduimme toistemme silmiin, ja kaikki muu oikeasti vain katosi ympäriltämme. Tunne on aika mieletön, ottaen huomioon, miten ahdistavalta harjoitus näin kirjoitettuna saattaa teistä tuntua. Sitä ei todellakaan ollut!
Uskon, että tämä harjoite olisi kaikille hyväksi kokea. Kun uskaltaa antautua toisen nähtäväksi, toinen näkee todellisen sinän. Toisaalta, sinä näet todellisen hänet. Kummatkin ovat tilanteessa yhtä paljaana ja yhtä avoimena, ettei mitään pelättävää ole. Toisen katse voi paljastaa ikäviä tunteita ja kokemuksia menneestä, mutta kun uskaltaa katsoa toista, huomaa, ettei siitä seuraakaan mitään ikävää, vaan oikeastaan se, että tulet nähdyksi ja juuri sellaisena kuin oikeasti olet. Ei tarvitse näytellä mitään. Ja ne ikävät kokemukset on hyvä vihdoin vapauttaa. Pelkäämme katsoa toista silmiin, koska pelkäämme näyttää itseämme. Siksi turvallisessa ryhmässä tämä kokemus on varmasti voimaannuttava ihan jokaiselle.
Katseen voima, se on valtava. Olemme ehkä jokainen joskus ollut tilanteessa, jossa voi todeta: "Jos katse voisi tappaa..." Tietänette mitä tarkoitan. Mutta on katseella myös elämää antavaa voimaa! Ajatelkaapa vaikka vauvaa, joka kehittyy vanhempiensa hyväksyvästä ja rakastavasta katseesta. Lapsen itsetunto rakentuu tälle. Myöhemmälläkin iällä pelkästään sillä, että opettelee katsomaan toisia silmiin, voi olla merkittävä vaikutus itsetunnollemme. Kerron esimerkkinä tästä eräästä nuoresta naisesta, jota oli peruskoulussa kiusattu, mutta joka oli selviytynyt kokemuksistaan. Minulla oli kunnia haastatella tätä upeaa naista noista kokemuksista, ja siitä, miten hän oli päässyt vuosien kiusaamisesta yli muuttamalla itse omaa käyttäytymistään. Yksi merkittävä muutos oli se, että hän oli päättänyt opetella katsomaan ihmisiä silmiin, vaikka alkuun hän ei mitenkään olisi halunnut. Pikkuhiljaa se ei enää tuntunutkaan niin pahalta enkä olisi nyt häntä haastatellessa uskonut, että silmiin katsominen olisi ollut hänelle koskaan mikään ongelma, niin luottavainen hän oli. Tähän ja muihin käyttäytymisen muutoksiin oli vaikuttanut vahvasti hänen äitinsä jakama voimakas kokemus improvisaatiokurssilta, jossa käsittelimme sosiaalisten statusten vaikutusta vuorovaikutuseen koulukiusaamisen näkökulmasta. Kiitos teille vielä kerran ystävät, että jaoitte arvokkaan kokemuksenne.
Silmiin katsominen todella siis kertoo luottamuksesta ja kiinnostuksesta, ja katsekontaktilla on vaikutusta ystävyyssuhteiden luomisessa, kuten tiedämme. Heitä, jotka eivät halua tulla nähdyksi, ei myöskään nähdä, ellei heihin varta vasten luoda uskoa ja luottamusta, että oikeastaan haluamme nähdä juuri heidät. Harjoittelimme opettajaksi opiskelevien kanssa myös statusilmaisua, koska se on kaikissa vuorovaikutustilanteissa äärimmäisen olennaista. Opiskelijoiden mielestä oli todella avartavaa huomata, että jos et halua tulla nähdyksi, se, että joku yrittää voimakkaasti nähdä sinut, voi tuntua todella ahdistavalta. Siksi henkilöä, joka ei halua tulla nähdyksi, ei saisi ahdistaa liialla painostamisella, vaan häntä on parhain lähestyä samalla herkällä tavalla, kuin hän itse muille viestii. Ylipäätään samalle tasolle asettuminen auttaa luomaan yhteyden ja vuorovaikutus toimii siten parhaiten. Kokeilkaapa vaikka!
Vielä viimeinen havaintoni katseasiaan. Näemme asioita eri tavalla jo lähtökohtaisesti. Huomasin tämän yrittäessäni katsoa toiselle ihmiselle säädettyjen kiikareiden läpi, näkemättä mitään selkeästi. Se kertoo siitä, että jokainen meistä näkee maailman hyvin erilaisena, jo ihan konkreettisestikin. Ehkä siksi olisi syytä jättää sellainen arvosteleva toisemme katsominen pois, ja vain nähdä toisemme, juuri sellaisena kuin olemme.
