Olipa kerran lauma, lauma ihmisiä, yksilöitä yhdessä; yksinäisiä, kiireisiä, masentuneita, iloisia, erilaisia. Mikä heidät saa yhteen? Tätä asiaa pohti ja pisti todellakin pohtimaan Turun ylioppilasteatterin Lauma, tiedettä ja taidetta yhdistävä produktio.
Kaikki katsojat pääsivät konkreettisesti osaksi laumaa hyvin lämpimällä tavalla. Näytelmän aluksi olimme puita metsässä, ja meidät vietiin paikoillemme yksitellen. Jokainen katsoja kädestä pitäen. Tarinan kohtaukset ja tapahtumapaikat soljui sulavasti. Tarina käsitteli monia ihmiskunnan sosiaaliseen toimintaan koskevia teemoja ja tarinan edetessä puheenaiheet, joihin katsojia herätettiin mukaan, muuttuivat yhä raadollisiksi ja järkyttäviksikin, jotka koskettavat varmasti jokaista. Meillä kaikillahan on omat ongelmamme, mutta usein ajattelemme olevamme yksin niiden kanssa, emmekä tuo ongelmia esille, koska pelkäämme niiden herättämää häpeää.
"Olenko minä ainut abortin tehnyt?"
"Olenko minä ainoa puolisoani lyönyt?"
"Olenko minä ainoa itsemurhaa yrittänyt?"
Esitys myös ravisteli huomaamaan, miten joukko toisinaan ottaa hiljaiset avunpyynnöt vastaan: "Et sinä voi olla masentunut, sähän olet aina niin iloinen!" Tai "Ei miesystäväsi voinut raiskata sua, sehän on aina niin mukava!" "Eikä sulla voi olla syömishäiriötä, sähän olet niin kaunis!" Tällä tavoin hiljentämällä voi olla avuntarvitsijalle kohtalokkaat seuraukset. Toisella kerralla apua ei ehkä kehtaakaan enää pyytää, tai ei enää voi pyytää, jos toivo ja luottamus on jo hiipunut. Tai pahimmassa tapauksessa, jos elämänliekki on jo sammunut. Avunpyynnöt tulee ottaa todesta.
"Pitääkö meidän tuntea empatiaa joukkomurhaajaa kohtaan?
Onko meillä muuta keinoa?"
Kuvittele: kylmäkiskoinen illallinen, pitkä pöytä, pariskunta istuu sen päissä. Ei katso toisiaan, ei ainakaan oikeasti. Ei kuuntele toisiaan, ei ainakaan kunnolla. Ei nauti toistensa seurasta, ei ruoasta, ei mistään. Ei keskustele oikeasti. Onko se sitä? Kohtaus oli erityisen ravisteleva. Emme uskalla näyttää toisillemme niitä lämpimiä tunteita. Miksi? Miksi ikävöimme kun olemme erossa, mutta kun näemme, riitelemme? Olemmeko unohtaneet miten ollaan yhdessä oikeasti? Sosiaalisessa mediassa se näennäisesti onnistuu, onhan monella sadoittain kavereita, tykkäyksiä tai ainakin kontakteja. Mutta kasvotusten vuorovaikutustaidot ovat ehkä rapistuneet. EIkä kasvottoman vuorovaikutuksen tuomaa yhteisöllisyyttä voi ikinä verrata oikeaan konkreettiseen. Näytelmässä tuotiin hienosti esille, että sitä yhteisöllisyyttä ihminen tarvitsee, mutta syystä tai toisesta, ei sitä enää aina osaa hakea. Ja sen seurauksena yksin jäänyt ihminen sitten kipuilee asian kanssa kotona ja puhuu huonekaluilleen ja astioilleen, paremman seuran puutteessa.
Tyttö tuijottamassa itseään herkin, lasittunein, surullisin silmin peilistä, aina uudelleen ja uudelleen. Hän ei koskaan hymyile, vaan on purskahtamaisillaan itkuun. Poika pukeutuu hyviin vaatteisiin ja laittautuu, mutta ei ole koskaan itseensä tyytyväinen vaan repii vaatteensa pois, ja yrittää uudelleen, siinä jälleen kerran itseensä pettyen. Toinen poika yrittää aina näyttää yhtä hyvältä kuten kaverinsa, mutta ei koskaan ole kuten hän. Eihän hän voikaan olla, mutta voi olla vaikeaa luovuttaa tavoitteestaan, jos itsetunto on alhaalla.
Viimeinen näytelmästä esiin noussu teema on siis itsemyötätunto. Näemme peilistä usein ihan muuta kuin mitä muut meissä näkevät. Näemme ruman, rähjäisen, tyhmän, saamattoman, mitään osaamattoman ihmisen. Puhe itsellemme ei ole yhtään kaunista. Puhumme itsellemme pahemmin kuin muille ihmisille ja olemme kriittisempiä kuin ketään muuta kohtaan. Tästä kirjoitinkin aikaisemmin. Ehkä nykyään, kun koko maailma on auki, haemme roolimallimme niistä täydellisyyttä hipovista julkkiksista ja asetamme riman turhan korkealle. Odotamme itseltämme kehitystä liian nopeasti eli heti nyt, eikä se ole tietenkään mahdollista. Virheistämme emme myöskään ota opiksi vaan masennumme, koemme häpeää. Suorituspaineet tässä yhteiskunnassa ovat kovat, emmekä ainakaan itse helpota omaa taakkaamme!
Esityksen loppuosassa koimme ihanaa yhteisöllisyyttä koko porukan kesken: yhteinen piknik vilteillä, naposteltavaa ja keskusteltavaa. Kohtauksen jatkettua muodostimme esiintyjien kanssa lopuksi kehoistamme poikki lavan kiemurtelevan jonon. Tämän jälkeen kävimme vielä avaruudessa suggestioharjoitteen avulla. Aikamoinen paketti, joka pisti ajattelemaan. Suosittelisin menemään katsomaan Lauman, ellei sen esittäminen juuri nyt lopu. Loistavasti osallistavaa ja kriittistä teatteria, joka vetoaa tunteisiin ja tarjoaa elämyksiä. Tämä jää mieleen.
Kuva: http://turunylioppilasteatteri.fi/lauma/