Tämä mahdollisuuksien marraskuu, kuten ystäväni Tiina sitä erittäin hyvin kuvaa, on ollut niin monenlaisten positiivisten asioiden täyttämä, että pääni on pyörällä ja kalenteri täynnä kaikenlaisia mukavia kohtaamisia. Tästä syystä treenaaminen on jäänyt itseltä nyt vähemmälle, mutta pääsinpä pitkästä aikaa syventymään kunnolla improvisaatioharjoituksiin. Tällä kertaa kävimme läpi kolme eri tekniikkaa, joiden avulla voimme kukin tavalla tai toisella toimia kertojina pidemmän improvisoidun tarinan aikana, ja viedä tarinaa siltä osin eteenpäin.
Kuten tiedämme, improvisoidussa tarinassa kaikki on kuviteltua, mikään ei ole olemassa oikeasti eikä mitään ole suunniteltu etukäteen. Tarinan viemistä eteenpäin voi kuitenkin helpottaa, jos näyttelijät (ja yleisö) ovat jossain määrin tietoisia, mitä kussakin kohtauksessa lavalla on, ja toisinaan se on hyvä piirtää näkyväksi kaikille heti kohtauksen alussa. Tähän erityisen hyvä tekniikka on scene painting eli kohtauksen tapahtumapaikan kuvaaminen. Siihen kuuluu olennaisena osana tarkka mimiikka ja miimisesti piirretyn tai kuvatun asian sanallistaminen, kuten: "tässä on hohtava vastalakattu pöytä, joka vielä tuoksuu lakalta." Tekniikkaa voidaan käyttää myös kesken kohtauksen, lisäämään kuvaan uusia elementtejä, joista kohtauksessa olevat voivat saada tukea kohtaukselleen, kuten: "Pöydän alla juoksee harmaa kotihiiri."
Käytimme vastaavaa menetelmää myös hahmojen kuvaamiseen. Harjoittelimme ryhmänä kuvailemaan seinustalla seisovia hahmoja, joista tuli hyvin aidontuntuisia. Me maalasimme heidät siihen, ja puimme päälle vaatteet ja asusteet. Me kaikki näimme juuri sen hahmon edessämme, kenties haistoimme hänet tai kuulimme. Selvyyden vuoksi, seinustalla ei siis seissyt ketään, vaan kuvailimme mielikuvituksemme tuotetta, mutta hahmon olisi voinut kuvata myös jonkun näyttelijän päälle. Tätäkin tekniikkaa voitiin käyttää kesken kohtauksen, lisäämään hahmolle ominaisuuksia, piirteitä tai tietynlaisia vaatteita ja asusteita. Se oli äärimmäisen hauskaa! Eräässä kohtauksessa, jonka aloitimme, oli tapahtumapaikalla kuvattuna mm. iso kaappikello sekä lattialla olevat joogamatot, joista toinen oli punainen ja toinen sininen. Sinne meni ensimmäinen mummo joogaamaan ja minä hänen kaverikseen. Otin siis huonoryhtisen mummon roolin, ja hyvin pian kohtauksen alettua sain päähäni myös pullonpohjalasit ja kiiltävät siniset adidaksen raitaverkkarit päälleen. Kuvitellusti tietysti, mutta hetkessä se vaikutti roolihahmooni tuoden siihen paljon syvyyttä ja tukea. En muka nähnyt juuri mitään, minkä ympärille lyhyt kohtauskin mukavasti kietoitui.
Kolmas tekniikka yhdisti tarinaan sanallista kerrontaa. Ajatukset tarinankertojan teksteihin tulee kohtauksessa olevista ihmisistä, jotain mitä he ovat sanoneet tai mihin he viittaavat. Esimerkiksi jos he viittaavat tulevaisuuteen, voi kertoja tulla kohtaukseen kertomaan, että "samassa paikassa kahden viikon päästä", tai jos he viittaavat joihinkin muihin ihmisiin, voi kohtaus siirtyä heidän luo tyyliin "samaan aikaan kaupassa". Tämä tekniikka yhdessä kahden aiemman tekniikan kanssa loi upean mahdollisuuden auttaa kohtauksessa näyttelijöitä ja viedä tarinaa eteenpäin. Itse huomaan, etten aina ehdi nähdä kokonaisuutta tai ajatella, mitä tarinassa voisi tapahtua, mutta juuri siksi on hyvä, että joku ehtii! Se, että joku ehtii kertomaan "ja samaan aikaan vastapäisessä talossa parvekkeelle on tullut kaksi iäkästä henkilöä", liittää minutkin osaksi tarinaa juuri siinä kohtaa, vaikka en ehkä olisi itse keksinyt mitään sellaista enkä välttämättä olisi ennen uskaltanut ehdottaa mitään uutta. Tajusin, kun koin pääseväni oikeasti osaksi tarinaa, että minun ei tarvinnut jännittää tai pelätä mitään. Tämä menetelmä oikeasti antaa näyttelijälle niin paljon tukea, että jännittäminen on turhaa. Tämä oli itselle valtavan tärkeä oivallus, sillä se, minkä aiemmin ajattelin jännittävän minua eniten kokopitkien improvisoitujen näytelmien näyttelemisessä, on tarinan kokonaiskuvan hahmottamisen vaikeus ja pelko, että jään lavalle yksin. Nuo pelot osoittautuivat jälleen kerran turhiksi, sillä juuri improvisaatiomenetelmän avulla kukaan ei jää lavalle yksin eikä kokonaiskuvaa tarvitse yksin hahmottaa! Kunhan joku ehtii viedä tarinaa taas askeleen eteenpäin, se riittää. Oikein hyvin riittääkin, sillä seuraavassa käänteessä joku toinen ehtii taas peesata.
Oli todella rohkaisevaa ja positiivista huomata, miten kynnykseni lähteä lavalle on jälleen entistä matalempi. Jännityksen ja itsesensuurin sijaan tunsin vain suurta paloa mennä mukaan kohtaukseen.
Tästä herää kysymys: Miten suuren yleisön mielestä varmasti yksi haastavammista teatterin lajeista ei oikeasti sitä olekaan??
Onko minuakin huijattu?
Vastaus on: Vahva ehkä. :)