Hyvää uutta vuotta lukijat! Joululoma meni sairastellessa, joten aivot eivät kyenneet edes kirjoittamaan blogitekstiä. Pahoittelen hiljaiseloa. Mutta muuten asiat ovat edenneet, sillä vuoden vaihduttua perustin virallisesti yritykseni, Tässä ja nyt. Nyt pystyn vaivattomammin tarjoamaan koulutuspalveluja. Halutessasi, katso niistä lisää täältä.
Y-tunnusta seurasi myös kaikenlaiset lieveilmiöt. Ensimmäisen viikon aikana minua ovat lähestyneet eri vakuutusyhtiöt ja puhelinoperaattorit, niin että joka päivä joku on soittanut. Toiminnassa on esiintynyt myös hieman huijaamisen makua, sillä maksullisia palveluita on tarjottu hämäävästi jollain tapaa virallisena, josta juuri ennen tilauksen (anteeksi, siis minkä tilauksen?!) vahvistamista on käynyt ilmi palvelun vuosimaksu. Siinä kohtaa sanoin, että puhelu päättyy tähän, kiitos.
Positiivisena vaikutuksena sivustoni kävijämäärä on lisääntynyt mukavasti, vaikken itse ole mitenkään lisännyt mainostamista. Uudet tuttavuudet ovat aina tervetulleita! Muuta Y-tunnus ei muutakaan, olen mikä olen edelleen, vaikkakin toimin nyt toiminimen takana. Edelleen silti omana itsenäni. Siksipä tästäkin tekstistä rönsyili sellainen kun tuli, tässä hetkessä syntyneistä teemoista. Ollos hyvä!
Valta vuorovaikutuksessa
Valmistelen par aikaa luentoa ja demokokonaisuutta vuorovaikutukseen liittyen, ja käyn läpi vuorovaikutuksen ongelmatilanteita. Yllä mainittu markkinointipuhelu oli yksi esimerkki vääränlaisesta vuorovaikutuksesta, jossa valtaa yritettiin käyttää väärin ja johtaa ihmisiä harhaan. Tuollaisen vuorovaikutuksen tavoitteena on oma etu, tässä tapauksessa yrityksen rahallinen etu, jonka hän olisi saanut minun vain sanoessani oikeassa kohtaa "kyllä". Kaikki meni nauhalle, joten sitäpä olisi sitten jälkikäteen saanut selitellä, että mitä kohtaa keskustelussa en ymmärtänyt, mutta hyvin lähelle tilauksen vahvistamista puhelussa yllättäen päästiin. Myyjän harrastama sanoilla kikkailu ja asiakkaan manipulointiyritys sujui suorastaan pelottavan helposti, onneksi kuitenkin vain melkein maaliin.
Toinen vääränlaisen vallankäytön muoto minkä tähän nostan esille on seksuaalinen häirintä ja väkivalta, jotka viime aikoina sosiaalisessa mediassa ja uutisissakin pyörinyt #metoo-kampanja on tuonut yleiseen tietoisuuteen. Se on hyvä asia, sillä ilmeisesti kaikille ihmisille ei ole ollut selvä, mitä ylipäätään on seksuaalinen häirintä, miltä se voi toisesta tuntua. Tätä teemaa sivuttiin myös Wäinö Aaltosen museossa 14.1.18 päättyneessä Kehon kuva -näyttelyssä missä ikävää olotilaa sai kokea taiteen keinoin. Näyttelyssä oli yksi iso ja korkeaseinäinen huone, jossa seinällä oli iso hieman pelottavan näköinen mieshahmo varoittamassa ranskankielellä meitä kaikuvalla, kuuluvalla äänellä. Toisella seinällä oli kahden miehen miekkailua videona, ja takana video laitteesta rusentamassa ihmisen käden ja jalan näköisiä hyytelöitä. Sinänsä harmittomia asioita, mutta yhdessä ne sai aikaan tunnelman tilaan mikä ei ollut miellyttävä. Minulla oli tunne, että joku vahtii minua, aivan selkäni takana. Minun oli pakko katsoa joka puolelle hieman hermostuneena, vaikkei varsinaista uhkaa ollut. Opas tuli sen jälkeen kertomaan minulle, että tilan tarkoitus oli demonstroida sitä oloa, mikä monilla erityisesti naisilla on, kun pelkäämme seksuaalista väkivaltaa jossain tilanteessa, jossa koemme sen uhkaa. Siis sellainen vähän varuillaan olevan olo, jonka ainakin minä tilanteessa koin. Hienoa, jos tälläisen tunteen voi saada aikaan ilman todellista uhkaa. Se pisti kyllä miettimään. Toivottavasti tunteen koki myös ne henkilöt, joille seksuaalisen häirinnän määritelmä on tähän asti ollut vielä epäselvä. Uskon, että vaikka jonkun tunteen kokee lavastetussa ympäristössä, se tunne on aito, ja sen kokeminen lisää empatiaa eli ymmärrystä muita kohtaan, kun voit ymmärtää heidän tunteitaan paremmin.
Isoveli valvoo Wäinö Aaltosen museossa.
Vääränlainen vallankäyttö on pelottava väline muita vastaan. Vääränlainen vallankäyttö vuorovaikutuksessa näkyy konkreettisesti kiusaamisena, sortamisena, toisen omistamisena, vähättelynä tai arvottamisena eriarvoiseen asemaan. Se on kaikkien konfliktien taustalla. Se on siellä taustalla yhtä varmasti kuin epävarmuus, pelot ja huono itsetunto, jota vääränlaisella vallankäytöllä yritetään pönkittää. Toki se voi myös olla tiedostamatonta, esimerkiksi vanhempien mallin mukaisesti opittua käyttäytymistä. Jos olet ollut vääränlaisen vallankäytön uhrina, herkemmin laitat vahingon kiertämään, näinhän se on. Valitettavasti. Useimmiten puramme pahan olomme, sen että meitä on joskus sorrettu, pienempiimme. Oli ne sitten lapsiamme, sisariamme, lemmikkejämme tai koulussa niitä alemman luokan oppilaita tai muuten vaan kooltaan tai egoltaan pienempiä, hiljaisempia ja heikoimpia. Sellaisessa vuorovaikutustilanteessa valta-asetelma on jo valmiiksi toista kohtaan vääristynyt, jolloin sitä on helppo vain vahvistaa. Nämä asiat kannattaa omassa käyttäytymisessä tiedostaa, sillä vain sen jälkeen käyttäytymistään voi muuttaa. Jos koet, että kaipaat tai työyhteisösi voisi tarvita lisää tietoa ja ymmärrystä vallankäytöstä vuorovaikutuksessa, improvisaatiossa statusilmaisun avulla tietoisuutta arjen vuorovaikutuksen valtasuhteista voi konkreettisesti lisätä ja saada hyviä keinoja rakentavan vuorovaikutuksen kehittämiseksi.
Vuorovaikutus esiintymisessä
Eräässä facebook-ryhmässä keskusteltiin siitä kuinka herkän alakouluikäisen lapsen pitää opettajan pakottamana mennä luokan eteen esiintymään, "koska tässä harjoitellaan työelämässä tarvittavia taitoja". Lapsi pelkää tilannetta jo etukäteen aivan valtavasti, panikoi ja oireilee sitä jo kotona. Vanhempi on pyytänyt, että saisiko lapsi helpotusta tehtävään eli voisiko hän esiintyä vain opettajalle tai pienemmälle porukalle. Ei kuulemma, "koska sitten kaikki haluavat helpotusta!" Voi apua, sanon minä.
Siis hetkonen! Mitä ovat nuo "työelämässä tarvittavat taidot", joita esiintymistä pelkäävän lapsen laittamisella yleisön eteen kylmiltään saavutetaan?
Taistele tai pakene -reaktioita ja välttämiskäyttäytymistä??
Nehän me kyllä osaamme.
Tämä tarina nostatti ihokarvani pystyyn. Tarina on kuin omasta lapsuudesta, jolloin esiintymistä ei harjoiteltu mitenkään, lapset vaan laitettiin luokan eteen kylmiltään. Se oli sitä päivää, kun lapsista muutenkin haluttiin tehdä mahdollisimman pian itsenäisiä, mitenkäs muutenkuin pakottamalla tekemään asioita yksin. Silloin kaikille myös tarjottiin samaa tasapäistävää opetusta, huolimatta siitä, että joku oppilas olisi voinut tarvita enemmän tukea erilaisissa asioissa kuin joku toinen. Nykyisin kolmiportaisen tuen mallin mukaisesti kaikille lapsille tarjotaan yleistä tukea ja tarvittaessa tehostettua tukea pedagogisen arvioin mukaisesti. Osalle myös erityistä tukea, mikäli sille on tarvetta. Tuen saaminen tänä päivänä pitäisi olla huomattavasti helpompaa kuin ennen, mutta nähtävästi se edelleen riippuu enemmän opettajasta kuin opetussuunnitelmasta, mikä on valitettavaa ja väärin.
Esiintymistilanteiden tulisi olla positiivisia ja esiintymistä tulisi saada harjoitella leikillisesti jo pienestä pitäen. Taitoja voi edelleen kehittää positiivisten ja leikillisten kokemusten kautta myös myöhemmin, kuten itse ohjaan, improvisaatiomenetelmien avulla. Esiintymiseen oppii positiivisten onnistumiskokemusten kautta, mutta myös negatiivisista kokemuksista oppii, nimittäin pelkäämään esiintymistä. Erityisesti jokaisen opettajan tulisi se tiedostaa ja ymmärtää työssään. Koulussa tapahtuvilla esiintymistilanteilla on suuri merkitys myöhempien esiintymistilanteiden pelon kannalta. Itse uskon, että jos lapsi tai nuori ei saa tukea esiintymisjännitykseensä on suurempi todennäköisyys, että hän alisuoriutuu myöhemmin opiskeluissaan tai työelämässä. Pahimmassa tapauksessa lamauttava jännitys lisää riskiä syrjäytyä.
Yleisötaidot
Esiintymistilanne on vuorovaikutustilanne siinä missä muutkin vuorovaikutustilanteet. Esiintyjä ei ole tilanteessa yksin. Hän on ihminen, joka näkee yleisössään olevat ihmiset ja hän myös katsoo yleisöään, ei pelkästään takaseinää. Hän ei ole robotti, joka lukee tekstiä paperilta tai ulkoa päästään, hän on läsnä tilanteessa ja tiedostaa ympärillään olevat muut ihmiset. Hän puhuu heille, ja odottaa jotain reaktiota vastaukseksi. Ihminen luontaisesti hakee tukea toisten katseesta, mutta esiintyessä, kun muuta tukea ei aina saa, se korostuu entisestään. Olisi tärkeää, että yleisö tietää tuon roolinsa, ja että siihen opetettaisiin koulussa. Yleisötaidoilla on merkitystä esiintyjälle hyvin suuresti ja niitä pitäisi harjoitella yhtä paljon kuin itse esiintymistaitoja.
Sattumalta pääsin osaksi Turun Kaupunginteatterissa ensi-iltansa saavaa esitystä Parasta elämässä, jossa näyttelijä Martti Suosalo esiintyy taidokkaasti, mutta niin esiintyy myös yleisö! Esitys on äärimmäisen hyvä esimerkki siitä, että yleisö on osa esitystä, kirjaimellisesti. Olimme koeyleisönä, joten pääsimme VIP-paikoille lavalle. Saimme käteemme 1-2 lappua, jossa oli asioita, joita meidän Martin huutaessa numeron, piti kovaan ääneen lukea paperista. Tämän lisäksi osa katsojista pääsi muutenkin mukaan näytelmään, turvallisesti Martin ohjaamana. Tämä on toki äärimmilleen viety vuorovaikutteinen näytelmä, mutta muutenkin koimme vahvasti näyttelijän läsnäolon ja koimme elävämme hänen elämää, vaikkei tarina ollutkaan hänen elämänkertansa. Jokainen yleisössä sai näyttelijän huomiota, jokainen koki tulleensa nähdyksi ja osaksi näytelmää. Hieno kokemus Kaupunginteatterin lavalla, tälläistä teatteria voisi Suomessa olla enemmänkin! Ei suomalaiset oikeasti ole niin juroa kansaa, tarvitsemme vain tukea esiintymiseemme, väitän. Ihan oikeasti.
P.S. "Parasta elämässä" -asioista koottu lista ei oliskaan yhtään hullumpi ajatus. Pitäisikö aloittaa sellaisen kirjoittaminen... 1. Jätski... Tämä rönsyilevä teksti korkkasi tämän vuoden, kiitos ja anteeksi. Nauttikaa vuodesta 2018!