© 2019 Johanna Novák

 

johanna.m.novak (a) gmail.com

Tmi Johanna Novák

Y-tunnus 2879326-8

  • White Facebook Icon
  • White LinkedIn Icon

Puh. +358-50-361 2147

Kollektiivinen tyhmyys ja joukkoharhat

January 20, 2018

Opettajana sen huomaa varmasti parhaiten, miten oppilaat tai opiskelijat, jotka yksinään ottaisivat vastuuta, eivät porukalla sitä tee. Silloin ei kukaan ota vastuuta, koska kaikki luulevat, että joku ottaa vastuuta kuitenkin, joten "minun ei tarvitse". Ei tarvitse siivota ryhmän jäljiltä pöytää, joku toinen sen kuitenkin tekee. Ei tarvitse viedä tavaroita takaisin opettajalle, se viimeisenä luokkaan jäänyt kuitenkin tekee niin.

 

 

Miksi oletamme näin?? Eikö se ole aika itsekästä ja vastuutonta?

Miten ne samat ihmiset, jotka yksinään tai parin kanssa toimisivat toisin,

tekevät ryhmässä hiljaisia päätöksiä jättäytyä vastuusta? 

 

 

Joukossa tyhmyys tiivistyy, eikö. Itse en yhtään pidä siitä, että oletetaan. Oletetaan, että "kyllä se Ville tunnollisena taas siivoaa kirjat ja vie ne opettajalle", mutta olisiko kiva, että joskus joku ajattelisi Villeä? En pidä siitä, että oletetaan jonkun puolesta, että "ei se kuitenkaan pääse tulemaan, kun sillä on ne lapset" tai "kun se asuu niin kaukana". Silloin olettaja ajattelee vain itseään, eikä sitä toista, vaikka hän itselleen perustelee päätöksensä oletuksesta toisen edun mukaisesti. Se on harhaa.

 

Olettamiseen sisältyy ajatus ryhmien rooleista, jotka oletetaan (!!) vakiintuneiksi. "Kyllä se Sanna tuon taas hoitaa, ainahan se on hoitanut." Sanna on kenties toiminut puheenjohtajana ryhmän aiemmissa ryhmätöissä, mutta kukaan ei enää kysy häneltä, haluaako hän tehdä hommat - ne vain sälytetään hänelle, koska hänet on nimetty hiljaisesti vastuunkantajan rooliin. Kukaan ei kyseenalaista sitä eikä kysy Sannalta, mitä hän haluaisi tehdä.

 

 

Voisiko näitä ryhmärooleja muuttaa? No voi, jos minulta kysytään!

Eikö koko systeemi ole ihmisen oman pääkopan luomaa,

mitä jos asian nostaisi puheenaiheeksi ja keskustelisi?

 

Se voi joskus olla liikaa vaadittu,

"aina on tehty niin", mitäpä siitä keskustelemaan.

 

Mutta jospa nyt kuitenkin keskusteltaisiin. 

 

 

Ryhmässä voi myös olla vallalla valitettava harha, että koska kukaan ei puutu ryhmässä tapahtuvaan kiusaamiseen, myös ne, jotka eivät sitä hyväksy, eivät aktiivisesti puutu siihen, koska he luulevat, että muut hyväksyvät kiusaamisen. Näin hekin hiljaisesti sen hyväksyvät, vaikka sisimmässään olisivat toista mieltä. Yksi syy miksi sivustaseuraajat eivät uskalla puuttua kiusaamiseen on se, että he pelkäävät heidän joutuvan myös kiusatuksi. MItä luultavammin näin ei kuitenkaan tapahdu, mutta on helpompi sulkea silmänsä kuin avata suunsa. Järkevämpihän olisi kuitenkin ottaa asia puheeksi ja osoittaa ettei hyväksy kiusaamista. Muuten he elävät yhtälalla muiden kanssa loisena ryhmässä, kiusatun henkilön kustannuksella. Puheeksi ottaminen on taito, jota pitäisi harjoitella, sillä se ei näiden ryhmäilmiöiden takia ole jostain syystä niin selvä käytännössä, mitä se on näin kirjoitettuna.

 

Teetin opiskelijoilla mainion Salaiset tavoitteet -harjoitteen, jonka löysin Ahtisaaripäivien ilmaisesta opetusmateriaalista. Tehtävässä nelihenkinen ryhmä yritti rakentaa samoilla perusohjeilla eriväristä legoista seinää, kertomatta muille, että heillä on myös omat henkilökohtaiset salaiset tavoitteet. Tehtävä havainnollisti loistavasti sitä, miten tärkeää ryhmässä on keskustella! Seinä olisi tullut valmiiksi, vaikka kaikkien ohjeet olisi otettu huomioon. Nyt sitä jouduttiin purkamaan moneen kertaan eikä sanallisilta konflikteilta "et sä voi laittaa sitä palikkaa sinne" tmv voitu välttyä. Ryhmiä oli yhteensä viisi, ja kahdessa niistä osallistujat vitsailivat ihan suoraan, että seinän rakentaminen ei onnistunut "tuon yhden takia" ja ystävyyden lopustakin heitettiin herjaa. Kahdessa ryhmässä yksi henkilö jousti omissa tavoitteissaan niin, ettei lopulta saanut niitä toteutettua. Tätäkin tapahtuu, sillä aina kaikkien toiveita ei oteta huomioon, vaikka se olisi mahdollistakin, ja toisaalta, osa meistä on persooniltaankin joustavampia, tosin toisinaan liikaa, oman hyvän kustannuksella. Koin, että tehtävä onnistui hyvin konkretisoimaan keskustelun tärkeyden sosiaalisessa kanssakäymisessä.  Ahtisaaripäivien sivustolla myös loistava video keskustelun merkityksestä riitojen ratkaisussa, kannattaa katsoa. Onko sulla pokkaa myöntää, että teit väärin? :)

 

 

Joidenkin mielestä ideaalimaailmasta ei kannata edes puhua, todellisuudessa asiat kun eivät kuitenkaan mene niin. Itse uskon, että sitä saa mitä tilaa eli jos vain valittaa kun mikään ei muutu, niin mikään todentotta ei muutu. Muutos lähtee meistä, ihan jokaisesta. Jotta maailma muuttuisi lähemmäs ideaalimaailmaa, pitää muutoksia tapahtua ja muutoksia tapahtuu vain keskustelemalla niistä asioista, joiden pitäisi muuttua. Muuten jälleen kerran oletamme, että muut eivät halua asioiden muuttuvan, kun eivät niistä kerran puhu ääneen. 

 

Toinen ääripää taas on se, että vaikka muutoksista joku puhuisi, osa on kuitenkin sitä mieltä, että "aina tehty näin, mitäpä sitä muuttamaan". Tämä mielipide edustaa pelkoa eikä edistä asioita vaan jarruttaa kaikkea. Vaikka et itse olisi mikään asioita eteenpäinvievä primus motor tai luova keksijä, joku toinen saattaa olla, ja tällaisia ihmisiä tarvitaan. Antakaa siis heille, keillä on ideoita ja intoa saada muutoksia aikaan, tehdä muutoksia tai ainakin kokeilla tehdä niitä. Tämä ei ole ollenkaan sanottua missään missä erilaiset ihmiset tekevät yhdessä töitä. Tottakai kaikki muutokset eivät ole hyvästä, mutta lähtökohtaisesti pessimistinen asenne ei salli myöskään positiivisten muutosten tapahtuvan. MIkään ei siis koskaan muutu, ellei muutokselle ylipäätään anna tilaisuutta. Muutos tapahtuu jokatapauksessa virheiden kautta, se kuuluu asiaan.

 

 

 

 

Lopetetaanko siis turha olettaminen ja aletaan puhua asioista ääneen? Ei vain mutista itseksemme, vaan ihan aidosti puhutaan toiselle ihmiselle ja kuunnellaan mitä hänellä on sanottavanaan, avoimesti. 

 

 

Toisinaan painimme pitkään elämässämme jonkun ongelman kanssa, vaikka voi olla, että joku toinen osaisi ratkaista sen heti. Ongelman, jota et itse ole osannut ratkaista ja johon olet tavallaan jo tottunut, että "niin se kai sitten tulee aina olemaan". Mutta jo se auttaa, että kerrot ongelmasta jollekin. Ehkä asia vaivaa muitakin ryhmässäsi, mutta ole sinä se rohkea, joka nostaa kissan pöydälle ja ottaa asian puheeksi! Ja jos seuraavan kerran joku ehdottaa, että kutsutaanko hänetkin, hänet, joka on yksinhuoltaja ja asuu 300 km päässä, niin tottakai! Se, että osoitat ajattelevasi toista ihmistä ja antamalla hänelle itselleen mahdollisuuden päättää mitä tekee, on toiselle aivan mahtava viesti teidän ystävyydestä!

 

Asiat selvii puhumalla! :)

 

 

 

 

 

 

Share on Facebook
Share on Twitter
Please reload

Blogin kirjoittaja Johanna Novák on kahden lapsen äiti, ympäristötekniikan DI, aineenopettaja ja luokanopettaja, joka hurahtanut luonnontieteiden kautta draamaan, erityisesti improvisaatioon, ja löytänyt siitä itsensä. Johanna sekä harrastaa että kouluttaa improvisaatiota.

Näyteikkuna

Kun sanot ei, on se aina menetetty mahdollisuus.

April 27, 2019

1/10
Please reload

Arkisto
Please reload

Tagit
This site was designed with the
.com
website builder. Create your website today.
Start Now